KOLUMNIT

ABELIN MUISTOLLE

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, heti paratiisista karkottamisen jälkeen, kerrotaan Aadamin ja Eevan pojista, Kainista ja Abelista. Kateellisena veljelleen Kain tappaa Abelin: ihmisveri vuotaa maahan. On tapahtunut murha, ensimmäinen Raamatun lukuisista. Rangaistuksena Jumala lähettää Kainin pois kasvojensa edestä harhailemaan pakolaisena maan päällä.

Hypätään myyttisestä alkuajasta ensimmäisten vuosisatojen Roomaan. Stoalainen ajattelutapa on älymystön ja hallitsijoiden suosiossa. Stoalainen mieli ei järky vastoinkäymisten edessä ja viisauteen kuuluu inhimillisten intohimojen vähättely. Roomalainen poliitikko ja kirjailija Cicero kuvaa lapsensa menettäneen stoalaisen isän reaktiota mieleenpainuvasti: ”Tiesin toki jo aikaisemmin, että perheeseeni on syntynyt kuolevainen.”

Vuoden 2007 marraskuussa uutisoitiin Suomen särkyneen. Jokelan traagiset koulusurmat 7.11. herättivät kaikkea muuta paitsi stoalaisia reaktioita. Objektiivisuus palasi arvokeskusteluun: pahuus oli astunut keskellemme. Yhteisöllisyys nosti päätään yksilökeskeisyyden suosta. Ajankohtaisohjelmat täyttyivät asiantuntijoiden pohdinnoista: miten tällaista voi tapahtua? Minua se ei niinkään ihmetyttänyt, liittyväthän Jokelan kauheat tapahtumat sulassa sovussa ihmiskunnan historian veriseen valtauomaan. Kainin perilliset ovat levittäytyneet Eedenistä itään.

Minua hämmästytti ihmismielen kaksijakoisuus. Väkivalta, kärsimys ja kuolema kavahduttavat, puistattavat ja pelottavat meitä – ja toisaalta vetävät jollakin selittämättömällä tavalla puoleensa. Jokelan tapahtumien iltapäivälehtiuutisointikin lipsui ensimmäisten päivien jälkeen yksityisillä ihmiskohtaloilla mässäilyksi. Kenen surutyötä oikeasti palvelee lukea sentin tarkkoja kuvauksia tappopaikoista, ruumiiden asennoista tai katsella kymmeniä lähikuvia itkevien lasten kasvoista?

Mutta miten kieroutunut onkaan ihmisen mieli! Samalla kun Jokelan yksityiskohdilla retostelu puistatti, maksoin kiltisti rahaa ja menin katsomaan inhorealistisesta väkivallastaan kohutun, venäläismafian maailmaan sijoittuvan Eastern Promises –elokuvan. Katja Kallio kuvaili tätä David Cronenbergin uutuutta Imagen kolumnissaan ”Avaraksi luonnoksi, joka kuvaa ihmistä, ristiriitaista ja merkillistä petoa”. Pidin elokuvasta ja koin sen vahvasti ajatuksia ja tunteita herättävänä. Mokoman keulakuva Marko Annala vastasi marraskuun Soundin haastattelussa kuin suoraan pohdintoihini: ”Primitiiviset tunteet määrittävät meitä kaikkia…jos kiellämme itsestämme tämän primitiivisen puolen ja potentiaalin moisiin tekoihin, emme voi sanoa todella tuntevamme itseämme.”

Ihmisyyden varjopuolien edessä stoalainen reaktiotapa voi tuntua houkuttelevalta. Samalla se kuitenkin tuhoaa mahdollisuuden nauttia elämän hyvistä asioista. Kuten Rooman keisari Marcus Aurelius jäätävästi kirjoitti: ”Sukupuoliyhteyttä sinun tulee pitää elinten yhteen hankaamisena, jonka johdosta hetken kestävän kouristuksen jälkeen lima vuotaa.” Kristillinen usko tarjoaa toisenlaisen näkökulman paitsi inhimilliseen iloon, myös kärsimykseen: itse Jumala jakaa meidän kärsimyksemme! Hän ei väheksy tuskaamme eikä riemuamme. Mel Gibson, joka kuvasi Jeesuksen kärsimystä piinallisen yksityiskohtaisesti The Passion of the Christ –teoksessaan, omisti viimeisimmän elokuvansa Apocalypto Abelin muistolle. Gibsonin ohjaamissa elokuvissa lihallinen väkivalta on aina ollut jonkinlainen kannanotto, tällä kertaa alleviivaus teki sen erityisen selväksi. Paitsi Abelin, elokuvan olisi hyvin voinut omistaa myös Kainin muistolle.