KOLUMNIT

IHMINEN JOULUAAMUNA

Jos joulua ei olisi, se pitäisi keksiä! Ainakin tänne pohjoiselle pallonpuoliskolle, jota pimeys ja viima kurittavat tähän aikaan vuodesta lähes vuorokauden ympäri. Ei tässä kaamoksessa muutama varpunen jouluaamuna ole rasitteeksi. Tai ylimääräinen valaistus katukuvassa. Tai lämmin tunne sydämessä, mieli hellä, rauha maassa ja mitä näitä nyt on.

Minä olen aina tykännyt joulusta.

Kummallisia asioita tapahtuu. Sitä mukaa, kun ikää on karttunut ja on tullut mahdolliseksi ostaa itse omat lelunsa - ja vieläpä milloin tahtoo! - on lahjojen merkitys juhlan kokonaiskattauksessa kutistunut kuin housunvyötärö joulupäivien aikana. Nykyisin tärkeämmältä tuntuukin yhdessäolo, ruoka ja rauha; se, että puhelin ei soi eikä tarvitse mennä minnekään. Voi vain olla. Tosin, jos minulla olisi suurempi vastuu jouluvalmisteluista, saattaisin kokea autuaan kiireettömät joulupäivät hiukan toisin. Nythän tekemiseni liittyy lähinnä suklaan ja joulutorttujen syömiseen, lukemiseen, Monopolin pelaamiseen ja elokuvien katsomiseen. Autuasta jouten oloa. Kaikki on niin kuin pitääkin.

Tätäkö se on, kun jo maan päällä saa maistaa palan taivasta?

Olisikin asia niin yksinkertainen. Jouluna jos koskaan olen kokenut olevani tarvehierarkian huipulla: ruokaa, suojaa, yhdessäoloa, lepoa, aikaa kulttuurille, ajatuksille. Ei minulta mitään puutu. Mutta: jouluna on myös salakavala tyhjyyden tunne hiipinyt sisimpään, kaiken täyttymyksen keskellä. Muistan erityisen elävästi, kun eräänä jouluna Kajaanissa ajoin yksin autolla hiljaisessa kaupungissa ja mietin, että missä on vika, kun tuntuu tältä. Eihän tällaista kokenut lapsena! Mikä on muuttunut? Miksi aikuisen (tai melkein sellaisen) on niin paljon vaikeampi VAIN OLLA olemassa?

Nelosen uutta 60-luvun New Yorkin mainostoimistomaailmaan sijoittuvaa Mad Men -sarjaa on kritisoitu siitä, ettei siinä tapahdu mitään. Mitä ihmettä! Siinähän vasta tapahtuukin! Tapahtuu niin monella tasolla, että jaksot vilahtavat ohi ihan hetkessä. Päähenkilö Don Draperin ja kumppaneiden tasapainoillessa olemassaolon mielekkyyden ja mielettömyyden hyvinvointiviidakossa, voi suorastaan kuulla epätoivon nuppineulojen kilahdukset hopeatarjottimella. Mad Menissa tapahtuu juuri sitä, mistä minä sain tuntumaa tuona eräänä jouluna, kuten monesti muulloinkin.

Ehkäpä juuri suurimman täyteyden hetkellä silmiin katsova ammottava tyhjyys on tehokkain joulusaarnan erikoisefekti. Muistutus siitä, että jokin meissä resonoi elämän syvyyksistä nousevien värähtelyjen taajuudella. Kaipauksen kielin. Sen äärellä joulun sanoma voi kirkastua uudella tavalla. Kun lahjat on avattu ja silmät karsastavat joulukrääsän rippeitäkin, kun pelkkä ajatuskin uudesta herkuttelukierroksesta etoo eikä perheenjäsenten naamoja jaksaisi katsella enää yhtään päivää ilman aikalisää, voi omaan onneensa tukehtuva sisin suorastaan parkaista: mitä se tarkoittaa, että kansa joka pimeässä vaeltaa, näkee suuren valon?