KOLUMNIT

ISILTÄ PERITTYÄ

Rakkaat lukijat, haluan nyt ohjata teidät kasvuympäristöni karuille kunnaille. Olenhan toki kainuulainen mies, legendaarisia Kypärävaaran Kemppaisia suoraan alenevassa polvessa, ja koska äitinikin on omaa sukuaan Kemppainen (eri Kemppaisia tosin, kuulemma – toivottavasti [mistä näistä tietää, pienet yhteisöt…]!), voitaneen allekirjoittanutta nimittää jonkinlaiseksi The Kemppaiseksi. Haluankin saattaa lukijakunnan kollektiivisen viisauden rakennusaineeksi muutaman sanan, jotka olen heimoni vanhemmilta miespuolisilta yksilöiltä valokseni saanut.

Isäni - tuo majakkana loistava viiksekäs mies paljaiden ylähuulten kuolemanlaaksossa - sen lisäksi, että lienee paitsi geneettisen perintönsä, myös varhaisvuosieni kielikylvytyksen kautta osallinen verbaaliseen vesikauhuisuuteeni (millainen mies opettaa lapselleen jogurtin olevan jugulurtti?!!) on siunannut esikoispoikaansa myös käytännön elämän ohjeilla. Niistä yhteen luottaen elän tätäkin nimenomaista hetkeä. ”Tärkein tentti yliopistossa on pääsykoe, sen jälkeen tieto tarttuu seinistä”, sanoi isä. Poikasi kirjoittaa tätä kolumnia kolmelta yöllä, vajaan kuuden tunnin päässä odottaa systemaattisen teologian tentti, johon hän on erittäin heikosti valmistautunut. Isä on auktoriteetti vailla vertaa! ”Kun valitset vaimoa, tärkeintä on ottaa kaunis. Jossain vaiheessa vaimo rasittaa kuitenkin, mutta jos se on vielä lisäksi ruma, eivät asiat ole hyvin”, isä opasti. Isä meni naimisiin 18-vuotiaana. Ihmiset puhuivat, että minä olisin kiirehtinyt päätöstä. Synnyin kuitenkin vasta viiden vuoden kuluttua. Joko koin epätavallisen pitkän sikiövaiheen tai ihmiset puhuivat ihan mitä sattuu.

Kummisetäni ravitsi kuivuuttaan huutavaa elämäntiedonjanonmaaperääni kauniina kesäisenä päivänä. ”Seisovasta pöydästä ei koskaan pidä erehtyä ottamaan perunaa. Sitä saa syödä kotona joka päivä. Seisovasta pöydästä maha pitää täyttää lihalla ja leikkeleillä”, kummisetä sanoi, ja olen kantanut sanoja siitä lähtien sydämessäni. Ehkä jopa tutkistellut niitä.