KOLUMNIT

JA HE ELIVÄT ONNELLISINA ELÄMÄNSÄ LOPPUUN ASTI?

Oli helpottavaa löytää rikostoveri. Minulla ja ystävälläni on nimittäin yhteinen luuranko kaapissa: mieltymys romanttisiin tyttö tapaa pojan -elokuviin. Vielä teini-ikäisenä hiivin yksin lievän syyllisyyden tunteen vallassa Kino Sisun hämärään katsomaan Meg Ryanin ja Tom Hanksin kohtaamista Sinulle on postia - mestariteoksessa. Pienet kyynelhelmet hivelivät poskiani hempeimmissä kohdissa. Meg ja Tom loistivat, muttei näyttelijöilläkään ole niin väliä. Tärkeintä on, että tuttu ja turvallinen kaava toistuu: vaikeuksien kautta voittoon, epätoivosta helpottavaan loppusuudelmaan.

Romanttisen elokuvan jälkeen on hyvä mieli. Henkilöt jäävät jatkamaan elämäänsä onnen kukkuloille. Jääväthän? Todellisuudessa kiinnostavin osuus olisi tietenkin vasta alkamassa: mahdollisen perheen ja työuran yhteensovittaminen, mustasukkaisuus, taloushuolet, sairastumiset, suhteen arkipäiväistymisen haasteet - tai kaiken tasaisesta hyvin sujumisesta seuraava tyhjyyden kokemus. Valkokankaallakin onnellinen loppu on paljon luvattu.

Parisuhde avaa oven myös uudenlaiselle kivulle. Ohjaaja Olli Saarela pohti Suden vuosi -elokuvansa teemoja: ”Toisen ihmisen voi päästää lähelleen vain, jos pudottaa suojansa ja päästää irti yksinäisyydestään. Samalla ihmisestä tulee kuitenkin haavoittuva.” Mitä enemmän omistaa, sitä enemmän menettää. En voi olla ajattelematta kolmekymmentä vuotta leskenä elänyttä mummoani, jonka luona olen viettänyt tyttöystäväni kanssa satoja tunteja. Samalla kun me nautimme toistemme seurasta ja rakkaudesta, maksaa mummo yksinäisyydellä hintaa oman avioliittonsa onnesta.

Alan Ballin Mullan alla -sarja loppui suorastaan nerokkaasti: viimeisen jakson lopussa nähtiin pikainen katsaus tulevaisuuteen, sarjan kaikkien päähenkilöiden kuolemiin. Ainakin minulle ennennäkemätön päätös jätti hämmentyneen olon: loppuiko tämä nyt onnellisesti vai ei? Hetken aikaa ratkaisu tuntui jopa ärsyttävältä, aivan kuin koko viiden tuotantokauden seuraaminen ja henkilöihin kiintyminen olisi mennyt jotenkin hukkaan. Kaikki kun joka tapauksessa kuolivat! Spontaani reaktioni kertoo paljon ihmisen sopeutumattomuudesta kuolevaisuuden ajatukseen. Tällainen jääräpäisen vastahakoinen suhtautuminen periaatteessa täysin luonnolliseen ja arkipäiväiseen asiaan on kirjailija C.S. Lewisin mielestä selkeä todistus ihmisessä asuvasta kahden maailman kädenväännöstä.

Filosofi Martin Heideggerin mukaan elämä on ”olemista kohti kuolemaa”, eikä siihen arkisen todistusaineiston valossa taidakaan olla paljon lisättävää. Kristillinen usko tarjoaa kuitenkin toivorikkaan näköalan viikatemiehen kaavun alle. Ilmestyskirjan 21. luvussa on kaunis kuvaus aidosti onnellisesta lopusta: ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." Jumalan versiossa tuttu sadun lopetus kuuluukin: ja he elävät onnellisina. Luulisi Meg Ryaninkin olevan tyytyväinen!