KOLUMNIT

KEVÄTTÄ RINNASSA

Miehisyyden kaapuni julkisen ryvettymisen uhallakin sukeltaudun vaaleanpunertaviin vesiin: tunteisiin. ”Ihastumis- ja rakastumisasiat”, kuten Sami Seppänen on osuvasti summannut, on hyvä pitää mielessä kevään korvalla. Eihän sitä tiedä vaikka onnistaa.

Ihastuminen - tuo hempeän raastava eksistenssiä värisyttävä koettelemus, jonka pyörteistä ei sylkeydy ulos mitään täysin entisenlaista: elämä suhteessa häneen ja hän suhteessa elämään…Niin no, käytännössä tyttö ja poika katsovat yhdessä sohvalla televisiota. Vaihtavat dna-rihmastoja. Joskus hankkivat eläimen. Vaikkapa kanin. Kohta tunnetaan toinen läpikotaisin, jaetaan ilot ja surut. Tylsää. Toisaalta olisi hankala nauttia elämän muista asioista läpitunkevasta parisuhteellisuudesta käsin: fetajuustolihamureke on hyvä, mutta Maija vielä parempi. Jotkut uskonsankarittaret käynevät vieläpä tuskaista kädenvääntöä itsensä kanssa, kumpi nyt saakaan suurimmat tunteet osakseen, Jeesus vai Kimmo. Siinä missä Kierkegaard nimitti itseään kristinuskon onnettomaksi rakastajaksi, itse kokisin lankeavani samaan rooliin suhteessa avioliittoon.

Huomattavasti mielenkiintoisempaa on tietenkin vanha kunnon yksipuolinen ihastuminen. Voi sitä tunteiden määrää ja syvyyttä, jota vuorovaikutus ei koskaan pääse pilaamaan! Toinen jääköön autuaalle jalustalleen tunteen eläessä ja voidessa hyvin; hengittäessä katkeruuden värjäämää pakahduttavuutta, jota videonvuokrausillat eivät koskaan pääse vesittämään. Yksipuolisenrakastajan varsinainen tragedia on tietenkin, että rakkauden kohteelle tilanne harvemmin edustaa samanlaisia eeppisiä tunnesfäärejä. Ihastumisen raastavassa rämeessä rämpivä määrittelee itsensä suhteessa tunteidensa saavuttamattomaan kohteeseen, joka puolestaan ei edes ajattele koko pölvästiä. Aika reilua, hei!

Jos pelkkä homo sapiens kykenee moiseen liekehdintään ”ihastumis- ja rakastumisasioissa” (© Seppänen), miten käy, kun kuvaan lisätään Raamatun tarjoama näkymä persoonallisesta Jumalasta.

No huh, huh.