KOLUMNIT

MITÄ YHTEISTÄ ON TOPELIUKSELLA JA TARANTINOLLA?

Minä olen suurten tunteiden mies. Tästä osoituksena päätin yllättää tyttöystäväni spontaanilla, kalenterin kehotuksista riippumattomalla lahjalla, joka kuvastaisi herkästi väreilevää rakkauttani. Päädyin Alibiin. Tietenkin. Tasokas aikakausilehti on aina varma valinta. Olin lomailemassa kotiseudulla Kajaanissa ja suuntasin heinäkuisena lauantai-iltana paikalliselle ABC:lle. Olo oli likainen, vaikka pienistä rei’istä kirmaavat vesivirrat olivatkin valelleet kehoani hetkeä aiemmin. Kostea, asettelematon otsatukka tuntui antavan niljakkaan vaikutelman. Sadetakki vain puuttuu, ajattelin. Ja piti törmätä pariin kaveriin - luonnollisesti. Keskustelun lomassa katseeni karautti pitkin lehtihyllyn lakeuksia näennäisen välinpitämättömästi, vaikka olinkin jo paikantanut kohteen, joka ilmoitti suurin kirjaimin kannen kuvassa olevan miehen polttaneen Kimmon. Kun vapauttava yksinäisyys viimein murskasi sosiaalisuuden pakkopaidan kuin munan kuoren, kaappasin lehden nopeasti käteeni ja astelin kassalle. Nuori myyjätyttö ilmoitti minun olevan lehtineni väärässä paikassa. Jaah. Tulin ohjatuksi kaupan kassalta kahvilan vastaavalle. Siinä he siis marssivat: mies ja lehti, käsi kädessä toisiinsa tukeutuen, matkalla maailman arvioivien katseiden alla. Odotin hyvän tovin uutta myyjää. Nauroin hermostuneen pakonomaisesti. Sain maksettua ja lähdin kävelemään ulos. Nauroin hermostuneen pakonomaisesti. En tosin ole aivan varma mille.

Minä olen hassu ja ihana ja rakas. Kukapa ei arvostaisi Alibia! Mutta mistä niin voimakkaat häpeän tunteet tulivat? Olinhan lukenut alkukesän ratoksi Henning Mankellin Wallander-dekkareita, katsonut C.S.I:ta ja Quentin Tarantinon tuotantoa... Ylipäätään rikoksen ja kuoleman ympärillä pyörivä populaarikulttuuri on aina ollut lähellä sydäntä! Miksi? Ja miksi samanlaisten, mutta todellisille ihmisille tapahtuneiden todellisten asioiden pelkkä nopea vilkuilu sai häpeän ja syyllisyyden gongin kumahtamaan? Onko tekopyhää edes yrittää kytkeä moisten kauheuksien viihteellistä vetovoimaa kristityn elämän ihanteisiin kuuluvaan kärsimyksen muistamiseen? Kristillisessä runoudessa vedotaan usein Jumalaan, että tämä antaisi muistaa Kristuksen haavojen kivun ja Marian äidinsydämen tuskan; meidän pitäisi kantaa sisällämme niin maailman iloa kuin kärsimystäkin. Mutta enpä voi väittää kovinkaan psykodraamallisesti asettautuvani jokaisen C.S.I.-jakson alussa esiteltävän, mitä mielikuvituksellisimman kohtalon kokeneen ruumiin osaan. Ehkä kyse on jonkinlaisesta alitajuisesta kuoleman vietistä? Yhteiskunnassa ja ajassa, jossa kuolema eristetään yhä tiiviimmin tilkittyihin laitoksiin, voi taiteen ja viihteen tärkeänä tehtävänä olla juuri elämän rajallisuuden esillä pitäminen. Jos haluaa välttämättä asettaa Alibin teologiseen kontekstiin - ja kukapa ei haluaisi – voisi sen sanoma olla toisinto vaikkapa Topeliuksen virsisanoista: "Oi etkö ihminen muistakaan, sun aikas että on rahtu vaan, jokainut askel sun matkallas on askel kohti sun kuoloas.”