KOLUMNIT

OLET MITÄ SYÖT

Päivän piti olla mitä riemukkain, mutta siinä minä kuitenkin kävelin pitkin Kajaanin Kauppakatua melankolisena kuin Kurt Wallander. Päässäni risteilevät ajatukset koskivat katoavaisuutta, sairautta, epäoikeudenmukaisuutta, kärsimystä ja kuolemaa: tällaisia perinteisiä syntymäpäiväajatuksia siis. Itse olemassa oleminenkin tuntui mielettömältä ja merkityksellisyyden kokemus oli pieninä murusina jossain kengänpohjan urissa. Samalla tunsin polttavaa syyllisyyttä: minullahan oli kaikki suorastaan mainiosti. Ja silti: kehykset päivälleni rajasivat universumin kylmä äärettömyys ja – no, mitä sitä kiertelemään – maailmanloppu.

Jotakin oli selvästi tehtävä. Ensin ajattelin syyttää raskasmielisyyteen taipuvaisia geenejäni. Kainuu ei ole hilpeimmän maakunnan maineessa ja minähän olen surkeiden soiden oma poika. Päätin kuitenkin antaa perintötekijöille mahdollisuuden ja tehdä tiliä asioista, joilla olin viime aikoina ajatukseni kyllästänyt. ”Olet mitä syöt” on sanonta, jonka sisäisestä logiikasta voi olla montaa mieltä. Nyt sen oli kuitenkin aika näyttää kyntensä.

Inventaario tuotti seuraavanlaisia tuloksia: viihteenä olin lukenut muun muassa Thomas Harrisin Hannibalia (makaaberi ja sysimustan huumorin täyttämä psykopaattikuvaus) sekä Roberto Savianon dokumenttiromaania Gomorra (yksityiskohtainen katsaus italialaisen camorra-mafian toimintaan) sekä katsonut tv-sarjaa 24 (terroristeja, ydinaseita, kidutuksia – kyllähän te tiedätte). Listaa tarkkaillessani tulin siihen tulokseen, että otsikoksi kaavailemani viihde-sanan voisi laittaa myös lainausmerkkeihin. Vakavampimieliseen osastoon mahtui esimerkiksi lääkäri Kari Cantellin uskontokriittisiä tekstejä sekä piispan virasta eronneen Richard Hollowayn pohdintoja, mutta ei lainkaan esimerkiksi hartauskirjallisuutta - tai yhtä ainoaa Raamatun jaetta!

Minä pidän itseäni kristittynä ihmisenä, joka uskoo maailmankaikkeuden olevan rakastavan Jumalan kädessä. Miksi en löytänyt listaltani juuri mitään tätä identiteettiä ilmaisevaa, tukevaa ja rakentavaa aineistoa? Ikään kuin haluaisin virvoittavan lähdeveden sijasta laskea sormenpääni hehkuvaan rautasulaan. Videovuokraamossa äitini käyttää usein valintaa tehdessään käsitettä ”hyvän mielen elokuva”. Minua ilmeisesti vetävät puoleensa pahan mielen elokuvat ja kirjat. Ja kyllähän rajaseutujakin on hyvä luodata: kysymykset kuuluvat elämään eikä yksisilmäinen ehdottomuus useinkaan lisää rakkautta ihmisten välillä. Tällä kertaa vain kotitilan lämpö oli jo alkanut karata oraville.

Seuraavana päivänä istuin autossa Kajaanin juna-aseman parkkipaikalla ja minulla oli jo parempi mieli. Kuuntelin Shakiraa! Espanjankielinen intohimo maistui mannalta edellispäivien lannistuneen olon jälkeen. Olihan maailmani vielä hetki sitten harmaa kuin lokakuinen taivas, mutta nyt rakkaus näytti jälleen olevan ihmiskunnan yhteistä ymmärrystä. Ja sen ymmärryksen minä uskon kasvavan Jumalan kertomuksen maaperästä; kertomuksen, joka sävyttää ihmisen elämän ja koko kosmoksen perimmäisellä mielekkyydellä.