KOLUMNIT

PIRKKO-LIISAN POJANPOIKA

”Kun pimeys laskeutuu ylle koko maan, suuri haaste hiipii sua kohtaamaan”, mainostettiin lapsuudessani jotain ritariaiheista Nintendo-peliä. En tainnut koskaan pelata sitä, mutta mainoksen uhkaavalla varoituksella olen kuormittanut rajallista muistikapasiteettiani kaikki nämä vuodet. Älkää kysykö miksi.

Suomi on haasteiden äärellä. Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden jälkiä pyykätään julkisen keskustelun vadissa ja lääkkeeksi tarjotaan milloin lisää psykologeja, milloin tiukempia aselakeja. Yksi salonkikelpoisimmista vastauksista huolenaiheeseen tuntuu olevan kaiho suurempaa yhteisöllisyyttä kohtaan. Tiedättehän: pidetään toisistamme huolta, ettei kukaan tunne jäävänsä seilaamaan yksin elämänsä lastulla – saati sitten pääse upottamaan toisia lastuja! Nyökyttelen hyväksyvästi yhteisöllisyyden vaatimukselle, mutta samalla takaraivossa kaihertaa epäilys, että olenko nyt pistämässä puumerkkiäni sopimuspaperiin lukematta sitä pienellä kirjoitettua pränttiä.

Olen asunut koko peruskouluikäni Hyrynsalmella, muutaman tuhannen ihmisen pikkukylässä Kainuussa. Kun ajattelen yhteisöllisyyttä, ajattelen niitä aikoja, ja yhteisöllisyyden kolikko kääntyilee kyljeltä toiselle. Käyn yhä suhteellisen säännöllisesti Hyrynsalmella ja pakko myöntää, että nautin siitä kun minut tunnetaan kaupassa ”Tiinan ja Teron poikana” tai muun itseni ulkopuolelle viittavan sukumääritelmän mukaan. Mutta hienoa minusta on myös palata takaisin Helsinkiin ja vajota Aleksanterinkadun ihmisvilinään autuaan anonyymina. Teologi Terho Pursiainen on kirjoittanut osuvasti: ”Jos on pyrkinyt ja päässyt mukaan maalaiskylän yhteisölliseen idylliin, missä kaikki tuntevat toisensa, näkee verhojen heilahtelevan raitin molemmin puolin, kun palaa iltakaljalta mökkiseensä.”

Toinen havainnollistava esimerkki ristiriitaisesta suhtautumisestani yhteisöllisyyteen liittyy kahteen tämän vuotiseen kokemukseeni Helsingin Olympiastadionin ihmisvilinässä. Bruce Springsteenin keikka lämpimässä heinäkuun illassa tarjosi jonkinasteisen ”me olemme yhtä suurta perhettä” -kokemuksen: Pomo bändeineen piiskaa ilmoille hittiä ja harvinaisuutta, laulu raikaa ja kaikilla tuntuu olevan mitä mainioin ilta. Kaikki ovat kavereita! Ei sellaista pysty kokemaan DVD-keikkataltioinnin äärellä oman olohuoneen rauhassa. Se on tuntikausien jonottamisen väärti.

Sen sijaan kolea lokakuinen ilta Suomi-Azerbaidzan jalkapallon MM-karsintaottelussa näytti ihmismassan myös aavistuksen uhkaavammassa valossa. Tai pikemminkin, millainen potentiaali tyhmyydellä on tiivistyä siinä kuuluisassa joukossa. Känniset älinät ja lievästi aggressiivinen ilmapiiri katsomon takakaarteessa sai jopa hetken aikaa kaipaamaan televisiolähetyksen vaihtuvia kuvakulmia ja selostajan tavutulitusta sekä kuivaa ja pehmeää sohvaa istumalihasten alle.

Mutta tuskinpa konsertti- ja urheilukilpailuyleisö on yhteisö julkisen keskustelun tarkoittamassa mielessä. Yhteisöllisyyteen kuuluu vastuu ja välittäminen. Oikeaa yhteisöllisyyttä ei ole pahantahtoinen tai itseisarvoinen uteliaisuus kanssaihmisen asioita kohtaan, vaan alttius tarvittaessa osallistua myös toisen kuorman kantamiseen. Hyvässä yhteisössä jokaisella on tilaa toteuttaa itseään, mutta myös herkkyyttä ottaa samalla toiset huomioon. Hyvässä yhteisössä voi olla kilpailua, mutta voittoa ei haeta hinnalla millä hyvänsä. Toinen ihminen on itseisarvo. Riippumatta siitä, tuleeko hän uppo-outona vastaan metroaseman rullaportaissa vai pystyykö hänet sijoittamaan osaksi sukupolvien jatkumoa.