KOLUMNIT

POPULAARIKULTTUURIN JACKBAUERIT

Kuluvan vuoden sykähdyttävimpiä hetkiä on ollut aamu, jolloin juuri toistensa hyväilystä raa’asti riistetyt silmäluomet räväyttivät näkökentälle puhelimeen tulleen viestin: ”Kaajani sanasepolle, jack bauer kopiolle ja kiiltokuva-pojulle synttärionnittelut!”

Kaveri osui hermostoni herkimmille taajuuksille: rinnastaminen tuohon yhden miehen armeijaan sai sydämeni värisemään liikutuksesta ja peilikuvani kokemaan äkillisen lihasmassan lisääntymisen. Jack Bauer nimittäin on mies sieltä testosteronisimmasta päästä! Kun 24-sarjan 4. tuotantokauden jaksossa Amnestyn lakimies yrittää terroristiepäiltyasiakkaansa oikeuksia suojelemalla estää Baueria tekemästä työtään (= katkomasta kuulustelukeinona sormia), on tällä heti suunnitelma valmiina: mies vapaaksi, tilapäinen irtisanoutuminen työstä ja homma hoitoon heti viraston ulkopuolella – siviilihenkilönä. Ihmisoikeudet – aina jaloissa pyörimässä!

Olkoonpa 24:n politiikasta mitä mieltä tahansa, olisi Bauerin jääräpäisille otteille käyttöä musiikkibisneksessä. Kun tarjonnan lisäksi myös kysyntä luodaan, mahtuu pieneenkin maahan röykkiöittäin lovexeja, kunnes tyhjiin kupattu kasaribuumi saa antaa tilaa uudelle. Ja kas, kansan musiikkimaku kokee äkkiväärän käännöksen!

Jos viihde on turruttavaa ja passivoivaa - saa kuluttajansa unohtamaan
olemassaolonsa - pakottaa taide ihmisen kasvotusten perimmäisten kysymysten
kanssa. Mutta onko ns. populaarikulttuuria edes käsitteensä puolesta
oikeutettua asettaa alttiiksi tällaiselle vastakkainasettelulle? Sovitaanpaettä on. Potentiaalia siitä löytyy molempiin vaihtoehtoihin. Ihminen kun joka tapauksessa hakee kaikesta samaistumiskohteita ja välineitä elämän ja olemisensa hahmottamiseen. Santanan kitaransoittoon intohimoisesti sukeltava opettajahippi kokee varmasti jonkinlaista hengenheimolaisuutta tämän kanssa: minä ja Carlos! ”Nuorena työnsin kuulaa” - sankaritarinoilla lähipiirinsä jo edellisellä vuosikymmenellä väsyttäneessä penkkiurheilijassa on kyse samasta ilmiöstä.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että ihmisyksilöt vatkaavat villisti
takamustaan listapopin tahdissa. Mikä ettei! Homerokset ja shakespearet kuitenkin todistavat,
miten ajattomat ja ihmismieltä puhuttelevat tarinat koostuvat rakkaudesta,
kuolemasta, petoksesta, kostosta, vihasta, uskosta,
epäoikeudenmukaisuudesta, syyllisyydestä, kunniallisuudesta… Mistä lie
lähtöisin olettamus, että tämän päivän populaarimusiikki tarvitsee
käyttövoimakseen lähinnä luettelon ensimmäistä kohtaa? Television ja
elokuvien esimerkki ei ainakaan tue ajatusta. Itse kaipaan lisää artisteja,
jotka katkovat kuulijoidensa sormia levy-yhtiöiden parkkipaikalla: sinä olet
olemassa ainutkertaisen elämäsi päähenkilönä, valintojen, vapauden ja
vastuun edessä - ja sitten kuolet. Huomioi tämä kaikessa, mitä teet. Se ei
muutu, vaikka sunnuntaisin tanssit tähtien kanssa tai soitat taikahuilua Oopperatalossa.
Naps.