KOLUMNIT

SIMOJOEN JEESUS

Opinpa tässä muutama viikko sitten luennolla, että eksistenssiteologia on akateemisessa keskustelussa antamassa tilaa ns. rakkauden teologialle. Selvä. Olemassaolon käsitteen liukuessa ongelmallisena filosofian keskuksesta uhkaavasti päin piennarta, on teologia reagoinut hakeutumalla lähemmäksi traditionaalisia lähestymismalleja kristilliseen sanomaan. Ok.

Sopivasti samalle päivälle sattui myös toinen teologinen sessio: pitkänlinjan sotaratsu Exit juhlisti uuden levynsä julkaisua ilmaisella konsertilla Lähetyskirkossa. Menin paikalle tarkistamaan lapsuuden suosikin kisakunnon. Tarkoitus oli lähinnä tarkkailla puolinostalgisessa hengessä, mutta – voi hyvänen aika! – jotain meni tietenkin vikaan ja Kemppaisen poika joutui toteamaan, että kyllähän siellä sydämessä taas värähtelee.

Olen kasvanut kristityssä kodissa ja viettänyt lapsuuteni Löytty-Simojoki-Kaskinen –osaston hengentuotteiden ympäröimänä. Vanhemmat käyttivät konserteissa ja ostivat kasetteja; löytyi The Roadia, Exitiä, Löyttyä… Lukuisat automatkat rullasin korvalappustereoissa suomalaista gospelmusiikkia. Tai kuten eräs ala-asteaikainen koulukaveri totesi pilkallisesti: uskovaisten musiikkia. No sitähän se oli. Terävä kaveri.

Teologisen tiedon lisääntyessä ja näkökentän laajentuessa olen käynyt moneen otteeseen jaakobinpainia lapsuuden Jumalan kanssa. Minusta tuntuu myös, että eriä saattaa olla vielä jäljellä, ennen kuin iso gongi kumahtaa. Kirjassaan Vanhan testamentin tutkimus ja teologia professori Timo Veijola näkee Raamatun teologian ytimenä Jumalan ja ihmisen kohtaamisen. Valituskin muuttuu oikein kohdistettuna kokemukseksi minä-sinä –suhteesta. Jumala, jonka kanssa yritän olla dialogissa, on jo lapsuudessa piirretty mieleeni. Halusinpa tai en, alitajunnassa on ja pysyy.

Ja takaisin teologiatorstaihin: luento oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, jopa avartava. Illalla konsertissa kohtasin Jumalan, jota rukoilen ja kaipaan silloin, kun kaikki kerrokset on kuorittu päivän päältä.