KOLUMNIT

SIMONIDEEN MATKASSA

Lapsena minulla kävi sääliksi muita hiukan rumempi lusikka. Pyrinkin käyttämään sitä mahdollisimman usein, ettei lusikalle tulisi syrjinnästä paha mieli. Normaalisti minulla on kyllä hyvinkin käytännönläheinen suhtautuminen lusikoihin ruokailukeskeisinä käyttöesineinä. Kuitenkin sen tietyn lusikkaparan näkeminen hämmentää mieltäni vielä tänäkin päivänä! On kummallista, miten paljon linkkejä ihmisiin, kokemuksiin ja elämäntilanteisiin tietyt esineet voivat sisältää. Usein materiaan tarrautuminen voikin olla aivan muun kuin ahneuden ilmenemismuoto.

”Kaikkea omaani kannan mukanani” kerrotaan runoilija Simonideen tokaisseen. Hän hylkäsi omaisuutensa uppoavaan laivaan, mutta pelasti siten henkensä. Se on viisautta se, eikä materiaan olekaan liiaksi kiintyminen. Mutta mitä me kannamme itsessämme? Filosofi René Descartesin kuuluisan johtopäätöksen mukaan ajattelu todistaa ainakin ajattelijan olemassaolon. Descartesin johtopäätöstä on kuitenkin kritisoitu: mistä voi tietää säilyykö itse ajattelija samana? Voiko minuuttaankaan siis omistaa?

Lukioikäisenä uppouduin Kornin angstiseen maailmaan. En olisi tuolloin uskonut löytäväni muutaman vuoden kuluttua tarttumapintaa omiin tunteisiini ja ajatuksiini Bruce Springsteenin, Johnny Cashin ja Bob Dylanin kaltaisten tervaskantojen hengentuotteista. En olisi myöskään arvannut alkavani harrastaa säännöllistä liikuntaa - niihin aikoihin kun uskoin vakaasti musiikin pelastaneen minut urheilulta. Ei edes elämänkatsomukseni ole säilynyt täysin muuttumattomana ja kristillisen uskonikin koen eritavoin painottuneeksi kuin kaikkitietävänä kuusitoistavuotiaana.

Ehkä tiukimmin kiinnipinttyneenä on säilynyt tapa reagoida asioihin; tietynlainen luonne. Onkohan se sitä minuutta, ainutlaatuista ja pysyvää? Persoonan säilyvyyden korostaminen tuntuu kuitenkin hiukan hataralta. Entisen koulukaverin tapaaminen opiskelujen ulkopuolisessa tilanteessa kun on yleensä lähinnä vaivaannuttavaa. Yhteys on kadonnut ulkoisten olosuhteiden myötä ja persoonat palelevat tyhjässä tilassa. Mutta niin se menee: muutoksen massa vyöryy ylitse eikä menneisyydessä voi roikkua liiskaantumatta sen alle. Muistot ja kokemukset seuraavat kuitenkin mukana. Ehkä Tom Waits täydentää laulussaan kauniisti juuri Simonideen lausahdusta: “It's got to be more/than flesh and bone/All that you've loved/is all you own”.

Kummityttöni lähti muutama viikko sitten vuodeksi Italiaan opiskelijavaihtoon. Sellainen on järisyttävän iso muutos tuttuun ja turvalliseen arkeen. Montaakaan asiaa ei voi viedä mukanaan ja kummityttö joutuukin käytännössä tunnustelemaan, mitä runoilija Simonideen sanat voisivat tarkoittaa. En usko sen olevan aivan helppoa. Jotain unohtuu ja jotain kulkee mukana: minuus ja vanhat mieltymykset vääntävät kättä ja siinä rytäkässä sinkoilevat uuden itämisen siemenet odottamattomiinkin kivenkoloihin. Samaa ajatusta Kemppainen ja Kämäräinen soveltavat kuntosalilla lisäämällä painoja: joskus on hyödyllistä käväistä pois mukavuusvyöhykkeeltä.