KOLUMNIT

TÄMÄNKÖ TE HALUSITTE NÄHDÄ?

Mitä olenkaan mennyt tekemään! Voikohan Matti antaa minulle koskaan anteeksi?

Voimakastahtoisen isoveljen vaikutuspiirissä kasvamisen on täytynyt olla yhtä luksusta. Kukapa ei haluaisi ottaa osumaa kevyeen kenttäkonfliktiin päättyvän leikin lomassa? No, pieni mustelma häipyy iholta nopeasti. Minä olenkin huolissani henkisistä vinoutumista, joille olen rakkaan veljeni altistanut. Antakaas kun kerron tarkemmin: ihminen hakee samaistumiskohteita ulkopuoleltaan ja rakentaa identiteettiään peilaamalla itseään ympäristön ärsykkeistä. Meille on myös opetettu, miten julmat kansansadutkin palvelevat lapsen kehitystä osoittamalla hyvän ja pahan välisen eron mahdollisimman selvästi. Minä olen kahdeksankymmentäluvun lapsi ja kehittänyt moraalintajuani samaistumalla milloin He-Maniin, milloin Robin Hoodiin tai muuhun oikeamieliseen sankarihahmoon. Leikit ja omat elokuvat ovat tarjonneet mainion temmellyskentän minuuden muovautumiselle. Mutta, mutta – yksipuolista kolikkoa ei ole tässäkään asiassa. Nimittäin pikkuveljeni Matti - viaton pellavapää, Hamarinharjun hopeakettu - sai luonnollisesti noissa leikeissä raskaaksi viitakseen roolin absoluuttisen pahuuden edustajana. Mitenpä minä muka olisin voinut hahmottaa hyvyyden ytimen ilman selkeää vastavoimaa? Jos olisimme syntyneet muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin, olisi Matti luultavasti saanut samaistua Skeletorin sijasta vaikkapa Adolf Hitleriin. Hehkuvassa oikeamielisyydessäni voin vain kuvitella, millaista henkistä epätasapainoa ja pimeyttä tällainen lapsuus on veljelleni aiheuttanut.

On hämmentävää huomata, miten samaistumishakuisuus sekä selkeiden moraalisten vastakohtien kaipuu yltää yhä aikuisenakin elokuvien ja kirjojen maailmaan. Viime ajoilta muistuu mieleen parikin tapausta. Kesällä luin Arturo Pérez-Reverten mainion Etelän kuningattaren, jonka viileän puolueeton kuvaus huumekaupan ja rikollisuuden maailmasta tuntui välillä kaikessa syvällisyydessään suorastaan kiusalliselta. Teki mieli parahtaa: missä on maailman parantaminen! Myös tv-sarja Rooma pelaa tehokkaasti samoilla korteilla. Tuottaja Bruno Heller onkin kertonut antiikin roomalaisten moraalisen pitelemättömyyden tarjoavan hedelmällisen lähtökohdan käsikirjoittajille. Ensimmäisen jakson jälkeen mielen täytti hämmennys ja ärtymys: missä on Russell Crowe johon kotisohvan gladiaattori voi samaistua! Mutta onneksi taiteen ei toki tarvitsekaan yrittää myötäillä vastaanottajansa valmiita, oletettuja näkemyksiä. Usein oikeamielisen rautalankamallin tarkastelua pysäyttävämpää onkin joutua kasvotusten objektiivisesti kuvattujen tosiasioiden kanssa, määrittelemään oma suhtautumisensa - puolensa. Enpä silti voi väittää, ettenkö nauttisi vaikkapa John Grishamin teoksen paljastaessa avoimesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vaativan ytimensä. Mikään taide kun ei synny tyhjiössä ja elämänasenteiden sotatantereella kaikki keinot ovat sallittuja. Rakkaus varsinkin! Ja onhan Matillekin tarjolla Lordi.