KOLUMNIT

TUOKAA MINULLE ENSIMMÄINEN KIVI!

Pyysin pari viikkoa sitten anteeksi tytöltä.

Ennen kuin riennätte täyttämään postilaatikkoni ylistävillä maileilla, lienee kohtuullista tunnustaa, että pahoitteluni koski yli puolen vuoden takaisia asioita. Tällä kertaa varhainen lintu ei napannut matoa; pikemminkin iltahämärissä päin puistikkoja hortoillut huuhkaja sai sellaisen mullan mukana suuhunsa. Mato ei ehkä ole paras vertauskuva niinkin kauniille asialle kuin anteeksipyyntö, mutta menköön: ollaanhan molemmissa tapauksissa mahakosketuksessa maaperän kanssa. Ja tuskinpa matokaan tuntee erityistä esteettistä vetovoimaa meitä vakaampiselkäisiä kohtaan.

”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo” kirjoitti Paavali kirjeessään roomalaisille. Kuulostaa harmillisen tutulta. Olenkin tehnyt ankaraa ajatustyötä paikantaakseni syyt moiseen selkärangattomuuteen. Ne löytyvät – yllätys, yllätys! – varhaislapsuudesta.

Kun olin ma lapsi, leikkimieltä täynnä, mieleni traumatisoitiin ja ohjastettiin upottaville urille.
Tässä tulevat tapaukset kronologisessa järjestyksessä. Hoitotäti A painotti jonkinlaista Herra Sebaot –teologiaa kasvatuksellisena välineenä. Ainakaan toistaiseksi Jeesus ei ole minua tädin lupailemalla kuuman kiven voimakkaalla, päähän kohdistuvalla iskulla taltuttanut - koputan kuitenkin ristinpuuta. Hoitotäti B:llä oli maallisemmat keinot: suljenpa lapset kodinhoitohuoneeseeni! Minä karkasin. Muistan vieläkin sen kiihkeän voimantunteen, kun rimpuilen oven edessä estelevän tädin ihopoimujen läpi vapauteen. Huohotan tieni kotiin, jossa rakas isäni on juuri lähdössä töihin. Isä - turvani. Ja mitä hän tekeekään: vie minut kylmän viileästi takaisin kodinhoitohuoneeseen! Täti valitti myöhemmin kuntaan, että hänen hoidettavanaan on häiriintynyt lapsi. Siis minä.

Kysymys kuuluukin: voiko tällaisten kokemusten jälkeen kasvaa muuta kuin tunne-elämältään epätasapainoiseksi ja ahdistuneeksi aikuiseksi? Enkö ole aivan selvästi syyntakeeton! Hukuttakaa minut siis kiitoksiin, veljet ja siskot!