KOLUMNIT

USKONNOLLINEN IHMINEN

Viime vuosituhannella vieraili nuortenohjelma Jyrkissä yksi suosikeistani, Dust Eater Dogs. Mieleen jäi erityisesti tilanne, jossa Benny opasti haastattelijaa: uskonnollisuus on kirosana, kyseessä on henkilökohtainen suhde Jeesukseen Kristukseen. Ymmärrän ajatuksen ja kyseisessä yhteydessä huomautus olikin varmasti aiheellinen. Silti kysymys pyörii vieläkin mielessäni silloin tällöin.

Uskonto ja henkilökohtainen usko asetetaan useinkin kristillisissä piireissä lähes toistensa vastakohdiksi. En ole täysin vakuuttunut näin jyrkän rajanvedon tarpeellisuudesta - ainakaan jos uskonto määritellään ehdottomaksi riippuvaisuuden tunteeksi.

Ihmisen on hyvä olla varovainen hakiessaan jumalaperspektiiviä suhteessa omaan uskoonsa. Tällaisesta asennoitumisesta seuraa helposti uskonnon käsitteen alentaminen, joka voi johtaa oman inhimillisyyden väheksymiseen. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on vääristynyt jumalasuhde. Uskonnon käsitteen vähättely vaikeuttaa myös dialogia uskontokuntien välillä: yleisinhimillinen olemassaolon mielekkyyden kaipuu mahdollistaa syvällisen vuorovaikutuksen, jos lähtökohtaisesti asetutaan samalle viivalle – edes käsitteiden tasolla! Jos inhimillinen uskonnollisuus -subjektiivinen intohimo- tukahdutetaan, jääkö jäljelle lopulta ranskalaisia viivoja uskomuksista, todellisuuden pohjapiirustukset, jotka allekirjoitetaan hyväksyvästi ja jäädään staattiseen tilaan? Vai kääntääkö Jumala painopisteen päälaelleen; tilaan, joka mahdollistaa objektiivisen, uskontoa väheksyvän puhetavan?
Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, etten usko minulla ja Jeesuksella olevan ainakaan vielä uskonnon kategorian ulkopuolelle sijoittuvaa suhdetta: Jeesus on nimenomaan Herra ja Vapahtaja.

Kun kävelen ulos Tuomiokirkon käytävää, koen olevani uteliaina katseleville aasialaisille turisteille uskontoaan harjoittava länsimaalainen. Siksi uskonkin pitäytyväni kristilliseen nuortenlehteen soveliaassa kielenkäytössä tunnustautuessani uskonnolliseksi ihmiseksi.