KOLUMNIT

VÄREILEVÄÄ RUNOA

Onko ihminen tunteidensa orja, vai palvelevatko pysäyttävät hetket – ahdistus, suru, selittämätön kauneuden kokeminen – sittenkin joskus ohjaamalla, suorastaan pakottamalla turtuneet askeleet tielle kohti syvimmän ihmisyyden lähdettä? Ytimestä, jossa oman eksistenssin tiedostaminen asuu, lähtevät virtaamaan runouden pienet purot odottaen yhtymistään järisyttäväksi koskeksi vastaanottavaisessa sydämessä.

Runouden yleispätevää määritelmää ei ole olemassa; tuulta ei voi säilöä, eikä subjektiivinen kokemus alistu ranskalaisiin viivoihin kuolettamatta jotain olennaista itsestään. Toki tekstin muototeknisiä ansioita voidaan arvottaa, mutta pohjimmiltaan runon voima ei synny ulkoisista ominaisuuksista.

Lukio-opiskeluni ensimmäisenä talvena innostuin runoudesta. Olin kyllä arvostanut lyriikkaa etäisenä taidemuotona aikaisemminkin, mutta vasta noina aikoina kalkkeutuneet kulttuurin kuoret romahtivat yhdessä rysäyksessä paljastaen runon kiihkeästi sykkivän sydämen.

Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, kuin pato olisi murtunut sisältäni ensimmäisten runojeni myötä. Katse kohdistuu aina ensin omaan minuuteen, vasta sitten paperiin, ja tekstin työstäminen on usein myös oman persoonan osatekijöiden, syiden ja seurausten erittelyä ja hahmottelua. Runoilija, joka ei ole rehellinen itselleen lyriikassaan, tuntuu absurdilta ajatukselta. Runon keuhkot hengittävät rehellisyyttä, itsensä likoon laittamista.

Olen mietiskellyt, missä piilee runon puhdistava voima? Selittämättömältä tuntuvaa ahdistusta kokien olen laahustanut läpi päivän odottaen hetkeä, jona kynä koskettaa paperia ja sanat vuotavat kyynelten korvikkeena, äänettömänä itkuna valkoiselle materialle raastaen sen puhtauden pienen ja epävarman ihmisen taakalla.

Joskus olen maannut kylmällä lattialla ja kirjoittanut taukoamatta tajunnanvirtaa epämääräisen monisteen kääntöpuolelle kokien hiljaista helpotusta – kirjain kirjaimelta, tavu tavulta. ”Tunnemyrsky runona substanssikseen muodostuu/sitä kautta tarkkailu objektiivisemminkin voi helpottuu/omaa elämäänsä elää runo vaikka tunne vaihtuu/valaistuu, muttei säkeistöistä voima ala haihtuu.”

Kesällä 2001 perustin kolmen muusikkoystäväni kanssa Veli Nihil –yhtyeen, jonka näkyyn kuuluu sanojen ja sävelten symbioosin rakentaminen ja tunnustelu. Syntyi "Hapuilevia hahmotelmia rakkauden paradoksaalisuudesta" –nimeä kantanut kokonaisuus, jossa runous oli vahvasti idealismin tutkiskelun ja kaipauksen ilmentämisen välineenä. Se on mielestäni yksi runon tärkeimpiä tehtäviä; pitää yllä roihuavaa liekkiä, kannatella unelmaa johonkin, jonka tuntee lähinnä kaipauksena. Minulle runon ominaispiirteisiin ei sisälly kyynisyys, hällä väliä –asenne tai tunteuden hengetön tukahduttaminen.

Niin pateettiselta kuin ehkä kuulostaakin, runo on minulle soihtu, joka on vahvasti valottamassa arjen keskellä elämän mystisyyden edessä leijuvaa tomukerrosta. Tai paremminkin, ulottamassa valonsäteitään sen lävitse…

Modernin eksistentialismin esi-isän, 1800-luvun alkupuolen Tanskassa eläneen filosofin Sören Kierkegaardin mukaan usko on epätoivon synnyttämä intohimo ymmärtää se paradoksi, että ihminen elää Jumalan kasvojen alla ilman Jumalaa. Usein runous on – ja on ollut jo esimerkiksi Vanhan testamentin psalmistojen aikoina – silmäys paitsi omaan sisimpään, niin myös kohti taivasta. Joskus runon ja rukouksen välinen raja on kuin veteen piirretty viiva.

Minulle usko ja runous kulkevat tietyllä tavalla käsi kädessä. Molemmat ovat sydämen intohimon ilmauksia.